even though it hurts, you're my favourite pain

Kuinka voin todella antaa anteeksi, jos en silti kykene koskaan unohtamaan? Miten voi olla niin hankalaa sanoa olevansa yksinäinen, heikko, väsynyt? Miksi on niin hankala luottaa? Miksi toistan eilisen virheet heti huomenna? Enkö koskaan opi? Jäänkö sen takia lopulta aivan yksin? Onko todella edes olemassa ihmistä joka ymmärtäisi juuri minua? Miksi menneisyys seuraa minne menenkin? Kuka olen, mitä haluan, mihin kuulun? Tuleeko rikkinäisestä koskaan täysin ehjää?

Mulla on nurkat, taskut ja kädet täynnä tälläsiä kysymyksiä. En tiedä enää mihin niitä seuraavaksi varastoisin. Kaiken takana kuitenkin vain yksi kysymys, joka pyörii mielessä pientä ympyrää, koko ajan. Minkä takia mä nousen aamuisin ylös sängystä, mitä varten, ketä varten, minkä takia mun tarvis jaksaa enää yhtään askelta? Kaiken sen pahan jälkeen mitä mulle on ikinä tapahtunut. Onko aina pakko jaksaa jatkaa eteenpäin? Pelkään, en halua tietää seuraavaa pettävää askelmaa.  Entä jos en enää kestä yhtään enempää vastoinkäymistä?


Mutta tässä hiljaisuudessa mä vihdoin todella kuulen sen.
Sen kuinka tuolla jossain syvällä sydän pitkästä aikaa hiljalleen rasahtelee rikki.
Jälleen kerran kaikki vain vanhojen aikojen tähden, joita en koskaan saa pyyhittyä pois.