On hiljaista.
Vieressäni viha ja rauha käyvät loputonta äänetöntä taisteluaan, rauhan aina nykyään voittaessa.
Katkeruus ja ennakkoluulo änkeävät väkisin viereeni istumaan, en jaksa enää edes vastustella.
Odotukset ja ylpeys makaavat kauempana, hylättyinä, kuin kuolleina.
Syyllisyys tuijottaa kauempaa suoraan silmiini, pudistaen samalla hiljakseltaan myöntävästi päätään.
Pelko kuiskaa korvaani kauniita lauseitaan, sanoo tulleensa jäädäkseen.
Yksinäisyys pyrkii sisään, mutta en mene aivan vielä avaamaan ovea.
Epätoivo tarttuu kysyvästi olkapäähäni, nyökkään vastaukseksi ja lähden rauhassa kävelemään samaan suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti