Askel.
Toinen.
Kolmas.
Kylmän tuulen lyödessä samalla kasvoihini.
Voin melkein maistaa meren suolan kitkerän maun huulillani.
On pimeää, mutta en pelkää.
Niinkuin yleensä pelkään.
Seuraan sokeana talutuksessa sinne minne johdatat.
Tiedän vain sen, etten haluaisi kastua.
Mutten tiedä pettääkö seuraava, vai sitä seuraava askeleeni alta.
Vai pääsenkö turvallisesti toiselle puolelle virtaa kuivilla.
Ei ole olemassa enää ajan- tai paikantajua.
Ei edes sanoja tai selityksiä.
On vain se tunne.
Miksi edes seuraan,
Se miksi olen nyt tässä.
Se tunne, että olen juuri siinä missä minun kuuluukin olla.
Siihen tunteeseen takerrun kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.
Vaikka ei minun tarvitsisi.
En ole edes merihädässä.
Vaikka vesi on tummaa.
Ei ole syytä pelätä.
Ei enää.
Voin päästää irti.
Enkä silti huku.
Sitä kutsutaan luottamukseksi, ystävä hyvä.
Oikeasti, ei vesi katoa ympäriltäni, jos suljen hetkeksi silmäni.
Ei ole hätää, se kaikki oli lähtöisin vain mielikuvituksestasi.
Teit maailmasta ja ihmisistä pahoja vain oman mielesi sisällä.
Vaikka kaikki oli niinkuin ennenkin.
Ymmärsin jo, ettei synkkä vesi tai hukkuminen pelota minua enää.
Opinhan jo aiemmin hengittämään veden alla.
Kun ei ole mitään pelättävää, miksi pelkäät?
Vesihän oli vain kuvitelmaa.
Ja kaiken lisäksi osaat uida varsin hyvin.
Etkä koskaan ole pelännyt hukkumista niin paljoa.
Se oli se tunne, mitä pelästyit.
Se oli se todellisuus, jota yritit juosta pakoon.
Vaikka kaikki oli hyvin.
Vaikka näin oli ehkä tarkoitettu.
Ei ole hätää.
Hengitä.
Olet kuivalla maalla.
Turvassa.
Vesi kuohuu vain ja ainoastaan sisälläsi.
Ja kyllä sekin myrsky laantuu sieltä aikanaan.
On vain hullua, kun pitää uskoa ja luottaa.
Että merihädässäkin joku pelastaa.
Juuri minut.
Mutta kun pelätä ei saa,
Jos tahtoo milloinkaan,
Onnen saavuttaa.
