Ihminen pakenee luonnostaan.
Sekä hyvää että pahaa.
Kaikkea uutta ja kaikkea vanhaa jo vaikeaksi koettua.
Refleksit tulevat jostain syvältä selkärangasta, ihmisluonnosta.
Juokset ja pakenet, kun pelottaa.
Väistät, kun joku yrittää iskeä päin näköä.
Piiloudut, kun et tahdo kohdata.
Suljet silmät, kun häikäisee liikaa.
Silti ihminen unohtaa ne kauniit asiat elämässä.
Ne sanat, hetket, muistot, jotka antaisivat voimaa kohdata vaikeudet.
On helppo velloa siinä kaikessa pahassa ja ikävässä.
Tuijottaa taivaalle sadepilven reunaa,
Vaikka selän takana on aurinko, ja kaunis sateen jälkeinen sateenkaari.
Ei kaikkien tarinoiden täydykkään olla kuin satuja, juonikulkua suoraan ryysyistä rikkauksiin.
Vaan kuin todellisuutta.
Tunteiden vuoristorataa.
Seuraavalla sivulla saattaa olla kyynel.
Ja seuraavalla hymy.
Mutta tärkeintä on kumman annat elämässäsi vallita.
Ja se on se tunne, jonka muistat silloin kun elämä rullaa filminauhana silmiesi edestä.
Jokaisella valinnalla on väliä.
Minä valitsen muistaa ne onnelliset hetket pahojen sijaan.
Pidä huolta että olet tyytyväinen oman elämäsi elokuvaan, kun sen hetki koittaa.
