Edellinen kirjoitukseni oli 15. lokakuuta 2013, parii päivää ennen 18 -vuotissyntymäpäivääni. Ensi syksynä täytän 20. Paljon on tapahtunut tässä välissä.
Silti edelleen joskus iltaisin palaan lukemaan vanhoja tekstejäni. Minulle itselleni ne kertovat paljon enemmän kuin osasin koskaan kenellekään elämäni tapahtumia ja käännekohtia kuvailla tekstien muodossa. Ne kertovat kokonaisen tarinan, aina alusta loppuun kaikkine miljoonine piilomerkityksineen. Jokainen teksti kertoo jostain tapahtuneesta, ihmisestä tai tunteesta.
Ja kyllä, jos et ollut jo pari vuotta sitten keksinyt niin kyllä, viimeisin blogitekstini kertoi ihastumisesta/tykästymisestä/rakastumisesta/ihan miten vaan. Siihen nämä tekstit tyssäsivätkin, aloin todella olemaan onnellinen ja tietenkin myös perinteisesti "ajan puutteeseen". Mutta ette uskokkaan kuinka paljon aikaa ja suunnittelua oikeasti käytinkään lyhyidenkin tekstieni työstämiseen! Niin ja ei sillä etten enää olisi onnellinen, olen kyllä, uskon jopa että paljon onnellisempi kuin tuolloin, jos onnellisuus millään on edes vertailtavissa tai mitattavissa, enpä usko... Kirjoittaminen sujui noihin aikoihin vain huomattavasti helpommin, silloin kuin elämäni vieri aikalailla aina vain alamäkeen ja olin allapäin. Samaistuin kai (harmikseni) sellaisiin kirjailijoihin, jotka ammentavat tekstiään surusta.
Kirjoitan edelleen, mutta vain itselleni, minulle niin tyypillisiä ajatuksenparsia ja punon niitä yhteen joskus tuntitolkullakin yömyöhään...
Katsotaan tulisiko tästä blogin pitämisestä taas pitkästä aikaa jotakin.
Toivottavasti edes jokunen lukija olisi jäljellä, mutta itselleni tämä on lähinnä terapiaa julkaista tekstejäni ja ajatuksiani jonnekkin ylös, mutta kiva jos olet vielä mukana
Vaikka kuinka olin vannonut, etten sotkisi itseäni ikinä mihinkään tälläiseen, ovat puhtaat käteni nyt aivan värikkäät.
Eikä se noin vain irtoakaan käsistä. Paitsi ehkä kulumalla. Ei kyllä silloinkaan enää nyt, kun annoin maalin kuivua, ihan tarkoituksella vieläpä.
Huomaamattani sotkuillani maalasin sateenkaaren.
Ja sateenkaaren päässähän on perinteisesti aarre.
Mutta en taida tarvita sitä.
Kun taisin jo löytää omani.
Askel.
Toinen.
Kolmas.
Kylmän tuulen lyödessä samalla kasvoihini.
Voin melkein maistaa meren suolan kitkerän maun huulillani.
On pimeää, mutta en pelkää.
Niinkuin yleensä pelkään.
Seuraan sokeana talutuksessa sinne minne johdatat.
Tiedän vain sen, etten haluaisi kastua.
Mutten tiedä pettääkö seuraava, vai sitä seuraava askeleeni alta.
Vai pääsenkö turvallisesti toiselle puolelle virtaa kuivilla.
Ei ole olemassa enää ajan- tai paikantajua.
Ei edes sanoja tai selityksiä.
On vain se tunne.
Miksi edes seuraan,
Se miksi olen nyt tässä.
Se tunne, että olen juuri siinä missä minun kuuluukin olla.
Siihen tunteeseen takerrun kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.
Vaikka ei minun tarvitsisi.
En ole edes merihädässä.
Vaikka vesi on tummaa.
Ei ole syytä pelätä.
Ei enää.
Voin päästää irti.
Enkä silti huku.
Sitä kutsutaan luottamukseksi, ystävä hyvä.
Oikeasti, ei vesi katoa ympäriltäni, jos suljen hetkeksi silmäni.
Ei ole hätää, se kaikki oli lähtöisin vain mielikuvituksestasi.
Teit maailmasta ja ihmisistä pahoja vain oman mielesi sisällä.
Vaikka kaikki oli niinkuin ennenkin.
Ymmärsin jo, ettei synkkä vesi tai hukkuminen pelota minua enää.
Opinhan jo aiemmin hengittämään veden alla.
Kun ei ole mitään pelättävää, miksi pelkäät?
Vesihän oli vain kuvitelmaa.
Ja kaiken lisäksi osaat uida varsin hyvin.
Etkä koskaan ole pelännyt hukkumista niin paljoa.
Se oli se tunne, mitä pelästyit.
Se oli se todellisuus, jota yritit juosta pakoon.
Vaikka kaikki oli hyvin.
Vaikka näin oli ehkä tarkoitettu.
Ei ole hätää.
Hengitä.
Olet kuivalla maalla.
Turvassa.
Vesi kuohuu vain ja ainoastaan sisälläsi.
Ja kyllä sekin myrsky laantuu sieltä aikanaan.
On vain hullua, kun pitää uskoa ja luottaa.
Että merihädässäkin joku pelastaa.
Juuri minut.
Mutta kun pelätä ei saa,
Jos tahtoo milloinkaan,
Onnen saavuttaa.
Sanoin hyvästit epävarmuudelle.
Murskasin ennakkoluulot.
Unohdin pelon ettei minua kuitenkaan haluta.
Katsoin ihmisiä pintaa syvemmälle.
Kurottauduin liian kauas.
Tipahdin pinnan alle.
Hätäännyin hetkeksi.
Mutta ymmärsinkin että osaan hengittää veden alla.
Elän,
juuri ja juuri hengitän.
Päivästä toiseen samanlaiseen sydän lyö vielä, kello tikittää.
Ei minulla mitenkään ikuisesti aikaa ole, ei todellakaan, on tämä elämä kuin ohikiitävä hetki, johon pitää tarttua ja miettiä seurauksia sitten jälkikäteen.
Silti odotan ja odotan.
Jotain täydellistä, tulevaa, onnellisuutta.
Kunnes tuli viime viikolla se päivä kun todella ymmärsin,
että tässä minulla on ollut jo kauan valmiina kaikki ainekset onnellisuuteen.
Pienistä ihanista asioista on kasvanut kokonaisuuksia. Asiat jotka ovat tätä ennen tuntuneet arkisilta, itsestäänselvyyksiltä ovat koko ajan olleet niitä asioita, jotka on pitäneet mua kasassa, joita olen arvostanut aivan liian vähän. Mutta se tulee nyt muuttumaan.
Se tunne on ihana, kun vaan itkettää ja itkettää, kun tajuaa olevansa niin onnellinen ja siunattu.
Olen vain ollut liian sokea näkemään sitä onnea.
Kuin olisin liian pitkään kulkenut sokeana, pelkurimaisesti pitänyt kädet silmillä, etten vaan näkisi sitä mustuutta, joka kuitenkin vallitsee siellä käsieni takana, vaikka oikeasti, siellähän on ollut ihan valoisaa ♥
you think and you think and you think what have you done,
while you're crying tears of joy,
and in the same time suffer from it,
all from your own choice, own fault
and you imagine all the scars that you have caused to your heart,
because you cared too much
and you have too many fears and too many wishes,
but still you can't be nothing else but happy,
from the bottom of your heart...
...while the fear is killing you inside,
because once you promised to yourself you wouldn't love ever again.
Tavallaan mä oon aina pelänny rakkautta, tai pienintäkään välittämistä. Vaikka rakastan sitä tunnetta, kun kokee itsensä merkitykselliseksi, aina pelkään välittää, pelkään tulla välitetyksi. Sillä mikään ei tunnu kestävän ikuisesti. Aina rakkaus sattuu, jotenkin salakavalasti. Mitä enemmän välittää, sitä enemmän on menetettävää. Mutta ihminen taitaa pohjimmiltaan olla hieman masokistinen, koska kituu ja kärsii vain sen takia, että saisi edes pienen hetken (tai parhaimmassa tapauksessa ikuisuuden) tuntea sen huumaavan tunteen kun askel on ihmeellisen kevyt ja maha täynnä perhosia.
Julmaa...mutta niin ihanaa tämä elämä.
Ajattelin hieman raottaa teille musiikkimakuani ja pihistin Siniltä musahaasteen, jonka teinkin sitten kaiken kerralla. Ärsyttää vähän, kun ei kaikkia suosikkeja saanut tähän mukaan, mutta pieni pintaraapaisuhan tämä vain on. Kuunnelkaa toki, kiitosheihei ja hyvää tätä vuotta :)
1. päivä - kappale, jota kuuntelin viimeksi
2. päivä - kappale, joka soi viimeksi päässäni
3. päivä - kappale, joka kuvaa tämän hetkisiä tunteitani
4. päivä - kappale, joka muistuttaa minua jostain paikasta
5. päivä - kappale, jota vihaan
6. päivä - kappale, jota rakastan
7. päivä - kappale, joka muistuttaa minua viime kesästä
8. päivä - kappale, johon en ikinä kyllästy
9. päivä - kappale, jota voisin tanssia
10. päivä - kappale, joka saa minut nukahtamaan (hyvällä tavalla)
11. päivä - kappale suosikkibändiltäni
12. päivä - kappale, josta pitäminen tuhoaa katu-uskottavuuteni
sekä
13. päivä - kappale, jota kukaan ei olettaisi minun rakastavan
14. päivä - kappale, joka kuvaa minua
15. päivä - kappale, jota rakastin mutta en siedä enää
16. päivä - kappale, jonka kuulin ennen monesti radiosta
17. päivä - kappale, jonka toivoisin kuulevani radiosta
18. päivä - kappale suosikkilevyltäni
19. päivä - kappale, jota kuuntelen vihaisena
21. päivä - kappale, jota kuuntelen iloisena
22. päivä - kappale, jota kuuntelen surullisena
23. päivä - kappale, jonka haluan soivan häissäni
24. päivä - kappale, jonka haluan soivan hautajaisissani
25. päivä - kappale, jokaa hymyilyttää minua
26. päivä - kappale, joka on mielestäni legendaarinen
27. päivä - kappale, jonka toivoisin osaavani soittaa
28. päivä - kappale, joka saa oloni syylliseksi
29. päivä - kappale lapsuudestani
30. päivä - suosikkikappaleeni tähän aikaan vuosi sitten
31. päivä - kappale, joka saa minut itkemään
32. päivä - kappale, josta kaverini pitävät
33. päivä - kappale, jota lauloin viimeksi
34. päivä - kappale, jota joku perheestäni kuuntelee
35. päivä - kappale, jonka osaan täysin ulkoa
36. päivä - kappale, josta saan kylmiä väreitä
37. päivä - kappale, jota hyräilen usein
38. päivä - kappale, joka muistuttaa minulle tärkeästä ihmisestä
39. päivä - kappale, josta olen alkanut viimeaikoina pitämään
Kuinka olla onnellinen,
kun et koskaan voi uskoa olevasi onnellinen,
sillä tuntuu että vain muut kuin sinä itse voisit olla onnellinen,
joten et varmasti voi edes tietää miltä todella tuntuu olla onnellinen,
mutta jos kuitenkin vahvasti uskot olevasi onnellinen,
voitko jättää sen kaiken pahan syrjään ja vain olla onnellinen?
Miksi pelkään olla onnellinen?
Voinko oppia olemaan onnellinen?
Mitä vaatii että voin sanoa olevani onnellinen?
En tiedä, mutta itse voin vain tyytyä siihen että tunnen olevani todella lähellä kaunista ydintä ja huumaa tunnetilassa nimeltä onnellisuus, joka on avain siihen että aidosti hymyillen ja nauraen pitkästä aikaa voin todella sanoa olevani onnellinen.
Antakaa anteeksi,
antakaa olla,
antakaa nyt hetken aikaa,
aikaa olla kerrankin onnellinen.
