well make sure to build your heart brick by boring brick or the wolf's gonna blow it down

Et koskaan sillä hetkellä tiedä mikä sinuun iski.

Sivalsi kai vain ihan ohimennen.

Tunsit kivun, muttet löytänyt haavaa.

Tajusit tapahtuneen, muttet ymmärtänyt merkitystä.

Tuli vain sellainen tunne.

Tunne, jonka muistat selvästi vielä vuosia myöhemmin.

Vieläkin muistat ne sanat tarkalleen sanasta sanaan.

Voit melkein sielusi silmin nähdä ja kokea tilanteen yhä uudestaan ja uudestaan.

Löydät viimein haavan paikan sydämestäsi.

Sieltä minne ne sanat jäivät asumaan ja kasvattamaan epäluottamustasi itseesi ja muihin ihmisiin.

Kuinka ihminen voikaan sanoa toiselle aina niin pahasti?

darling, I'll sleep with you in my heart tonight

Mutta pelottavinta on se, että pitää uskaltaa päästää lähelle, iholle, omiin ajatuksiin, tunteisiin.

Sydämeen asti ja antaa se pois.

Silläkin riskillä, että sydän palaa luokseni rikkinäisenä.

Mutta jos annetaan sydän vain lainaan hetkeksi.

Sillä mikään ole ikuista.

Kukaan ei ole kuolematon.

Vaikka miten pitäisin sydämestäsi kiinni.

I'm holding on, myself was never enough for me

Edellinen kirjoitukseni oli 15. lokakuuta 2013, parii päivää ennen 18 -vuotissyntymäpäivääni. Ensi syksynä täytän 20. Paljon on tapahtunut tässä välissä.

Silti edelleen joskus iltaisin palaan lukemaan vanhoja tekstejäni. Minulle itselleni ne kertovat paljon enemmän kuin osasin koskaan kenellekään elämäni tapahtumia ja käännekohtia kuvailla tekstien muodossa. Ne kertovat kokonaisen tarinan, aina alusta loppuun kaikkine miljoonine piilomerkityksineen. Jokainen teksti kertoo jostain tapahtuneesta, ihmisestä tai tunteesta.

Ja kyllä, jos et ollut jo pari vuotta sitten keksinyt niin kyllä, viimeisin blogitekstini kertoi ihastumisesta/tykästymisestä/rakastumisesta/ihan miten vaan. Siihen nämä tekstit tyssäsivätkin, aloin todella olemaan onnellinen ja tietenkin myös perinteisesti "ajan puutteeseen". Mutta ette uskokkaan kuinka paljon aikaa ja suunnittelua oikeasti käytinkään lyhyidenkin tekstieni työstämiseen! Niin ja ei sillä etten enää olisi onnellinen, olen kyllä, uskon jopa että paljon onnellisempi kuin tuolloin, jos onnellisuus millään on edes vertailtavissa tai mitattavissa, enpä usko... Kirjoittaminen sujui noihin aikoihin vain huomattavasti helpommin, silloin kuin elämäni vieri aikalailla aina vain alamäkeen ja olin allapäin. Samaistuin kai (harmikseni) sellaisiin kirjailijoihin, jotka ammentavat tekstiään surusta.

Kirjoitan edelleen, mutta vain itselleni, minulle niin tyypillisiä ajatuksenparsia ja punon niitä yhteen joskus tuntitolkullakin yömyöhään...
Katsotaan tulisiko tästä blogin pitämisestä taas pitkästä aikaa jotakin.
Toivottavasti edes jokunen lukija olisi jäljellä, mutta itselleni tämä on lähinnä terapiaa julkaista tekstejäni ja ajatuksiani jonnekkin ylös, mutta kiva jos olet vielä mukana

Nähdään,
vivacious