Elän,
juuri ja juuri hengitän.
Päivästä toiseen samanlaiseen sydän lyö vielä, kello tikittää.
Ei minulla mitenkään ikuisesti aikaa ole, ei todellakaan, on tämä elämä kuin ohikiitävä hetki, johon pitää tarttua ja miettiä seurauksia sitten jälkikäteen.
Silti odotan ja odotan.
Jotain täydellistä, tulevaa, onnellisuutta.
Kunnes tuli viime viikolla se päivä kun todella ymmärsin,
että tässä minulla on ollut jo kauan valmiina kaikki ainekset onnellisuuteen.
Pienistä ihanista asioista on kasvanut kokonaisuuksia. Asiat jotka ovat tätä ennen tuntuneet arkisilta, itsestäänselvyyksiltä ovat koko ajan olleet niitä asioita, jotka on pitäneet mua kasassa, joita olen arvostanut aivan liian vähän. Mutta se tulee nyt muuttumaan.
Se tunne on ihana, kun vaan itkettää ja itkettää, kun tajuaa olevansa niin onnellinen ja siunattu.
Olen vain ollut liian sokea näkemään sitä onnea.
Kuin olisin liian pitkään kulkenut sokeana, pelkurimaisesti pitänyt kädet silmillä, etten vaan näkisi sitä mustuutta, joka kuitenkin vallitsee siellä käsieni takana, vaikka oikeasti, siellähän on ollut ihan valoisaa ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti